Ajatuksia arjesta kodinvaihtajan kanssa

Sitä sanotaan että koiran ottamiseen pitää valmistautua.
En väitä että olisin jotenkin eri mieltä asiasta,
mutta voiko siihen oikeastaan valmistautua, ihan täysin?

Minä olen aina halunnut koiran, pienestä asti.
Kahlasin läpi melkein jokaisen kirjastossa saatavilla olevan koirakirjan,
katselin koira aiheisia ohjelmia, kirjoittelin isälle pitkiä kirjeitä
joissa vakuuttelin että hoidan koiran aivan varmasti.
Isä ei koskaan suostunut pyyntöihini, mutta sain hamsterin (sen jälkeen kesyrotat)
ja täytyy sanoa että olen isän päätöksestä hyvin kiitollinen.
Olinko silloin, 12-15 vuotiaana valmis koiranomistaja?
En todellakaan. Olinko sitä vielä 18-vuotiaanakaan?
Luulin ainakin niin.

Pakko myöntää, kirjoista lukemalla tai edes toisten koiria hoitamalla
ei opi kaikkea, ei mitään kovin tarpeellista.
On helppoa katsella kirjoista ohjeita ja neuvoja siitä miten mikäkin asia kuuluisi hoitaa,
ja taas aivan täysin eri asia toteuttaa ne käytännössä.
Totuus iski vasten kasvoja heti alussa.

Kun yksin kotiin jääminen aiheuttaa koiralle hysteriaa,
kaikki uusi on epäilyttävää ja vähintäänkin murisemisen arvoista,
rauhoittuminen ja kuunteleminen ei kuulu vahvimpiin puoliin ja
hihnassa ollaan omaksuttu höyryveturin rooli,
sitä kyllä ajatteli että mihin soppaan sitä itsensä on taas oikein pistänyt.
Koira tuntui aluksi ihan vieraalta olennolta,
kuuluisiko tuon olla muka jotenkin rakas ja tärkeä?
Tuntui että arki oli vaan sitä jatkuvaa opettelua ja asioiden vääntämistä rautalangasta,
minä turhauduin, koira turhautui, täydellinen oravanpyörä oli valmis.

"Minäkö muka joku kauhukakara?"

Mikä sitten auttoi, miten asiat muuttuivat?
Meitä, tai lähinnä minua, auttoi koirakoulun yksityistunnille meneminen.
Helpotti kuulla alan ammattilaisen suusta ettei meidän koira olekaan ihan toivoton tapaus,
että oikeasti on olemassa paljon pahempiakin ongelmia.
Sain siitä niin sanotusti vähän potkua persauksille ja homma lähti sujumaan.
Toinen mikä auttoi paljon oli Paten kastroiminen.
Ulkona oli olemassa muutakin kuin narttu koirat ja niiden pissojen litkiminen,
koira huomasi vihdoin että "ahaa, siellä hihnan päässä tosiaan roikkuu joku ihminenkin mukana."

Niin sitä sitten alkoi huomaamaan niitä onnistumisen hetkiäkin
ja ennenkaikkea sen että tuosta koirastahan on tullut ihan äärettömän tärkeä.
Ja mikä tärkeintä, minä opein ottamaan asiat vähän rennommin,
ei kenenkään koira toimi 100% hyvin jokaisessa tilanteessa,
eikä tarvitsekaan.
Vaikka alku oli takkuista ja vaikeaa, en kadu Paten hankkimista hetkeäkään.
Se on jo näin lyhyessä ajassa opettanut minulle niin valtavasti kaikkea
ja jokaisena päivänä saan nauttia sen iloisesta ja hölmöstä seurasta.

"Kato nyt, näin hienosti osaan istua paikallani. Joko mennään?"