Luotanko suhun kuin kallioon?

Me ollaan nyt sitten myös päästy tutustumaan agilityn ihmeelliseen maailmaan,
kun pari viikkoa sitten alkoi agilityn alkeiskurssi.
Pate on niin vauhdikas ja ketterä kaveri
että siltä koko homma sujuu kuin vanhalta tekijältä.
Pienenä miinuksena ehkä malttamattomuus kuunnella mitä siltä pyydetään,
esimerkiksi putki suoritetaan hänen mielestään juoksemalla sen päältä,
eikä suinkaan sen läpi. Jokainen tyylillään ja me nyt ei ainakaan oteta
tätä mitenkään turhan vakavasti kun ei koskaan mihinkään kisakentille asti
aiota tähdätä, ihan vaan semmosta hauskaa yhdessä tekemistä ja vaihtelua arkeen.

Arkitottis kurssi loppui viime keskiviikkona,
mikä on ihan hyvä koska oli aika rankkaa mennä suoraan agi treeneistä sinne.
Viimeisellä tunnilla harjoiteltiin paikallaoloa ja luoksetuloa,
jotka sujuivat Patelta ilman mitään ongelmia.
Tiedän silti että luoksetuloa pitäisi vielä vahvistaa paljon,
sillä monessakaan tilanteessa en tuohon luottaisi.
Toisaalta en varmaan koskaan tule luottamaan,
meillä on ne muutamat tietyt paikat jossa uskallan tuon päästää
vapaaksi koska tiedän ainakin 90% varmuudella ettei vastaan tule ketään.

Pate koirapuistossa

 Uusissa paikoissa lenkkeilyä pitäisi edelleen harjoitella enemmän,
vieläkin käy välillä niin että uudet hajut ja ympäristö on niin jeejee juttu
että Patelta unohtuu miten hihnassa kuljetaan.

Tuntuu silti pikkuhiljaa että arki tuon hölmöläisen kanssa alkaa sujua
ns. normaalisti ja että oikeasti me jotenkin pärjäillään yhdessä.
Joka kerta kun tavataan uusia koiria ja ihmisiä jännitän väistämättäkin
koska mietin mielessäni että mitä jos se taas tällä kertaa murisee?
Silti joka kerta yllätyn positiivisesti että hei, tuohan osaa jo käyttäytyä.
Käytiin esimerkiksi viime viikolla moikkaamassa yhtä dobermannia
ja tämän miespuolista omistajaa. Iso koira ja mies, ajattelin heti että ei tule onnistumaan.
Mutta kuinkas kävikään, varautuneesti kuten aina, mutta silti rohkeasti
Pate tutustui heihin ja innostui jopa vähän leikkimään tämän dobermannin kanssa.
Pitäisi siis vaan opetella luottamaan Pateen enemmän,
ja ottaa se rohkeammin mukaan erilaisiin tilanteisiin koska eihän niihin muuten voi tottuakkaan.

 Loppuun vielä lista asioista joita haluaisin Paten kanssa tehdä kesällä:

- Lenkkeillä enemmän uusissa paikoissa
- Käydä joutsjärvellä retkellä
- Tavata koirakavereita
- Käydä ainakin kerran mökillä
- Käydä koirarannalla ja kokeilla saisiko Paten suostuteltua uimaan
- Treenailla uusia temppuja

Minä lupaan sinulle

Pate täytti perjantaina 2-vuotta.
Vähän yli vuoden se on nyt meidän kanssamme asunut ja elänyt,
ja niin paljon on jo ehtinyt tapahtua.

Mietein kauan että leivonko tuolle ahneelle possulle synttärikakun,
vai ostanko sille kenties jonkun uuden lelun tai ehkä makoisan luun.
Vai pitäisikö sille laittaa joku hassu hattu päähän ja ottaa synttäri kuvia,
eikös sellainen ole yleensä tapana?
Katselin sitä heiluvaa häntää ja odottavia silmiä hiljaa miettien,
kunnes tiesin mitä minä tuolle hölmöläiselle annan lahjaksi.
Minä annan lahjaksi lupauksen.

Minä lupaan olla vaatimatta sinulta liikoja,
sillä tiedän että olet vielä niin nuori ja kärsimätön.
Minä lupaan muistuttaa itseäni siitä että sinä olet koira,
eikä koiran ole aina niin helppoa ymmärtää meidän ihmisten vaatimuksia.
Minä lupaan olla sinulle kärsivällinen ja yrittää kertoa selkeästi
mitä minä tahdon sinun tekevän ja mitä minä en tahdo että sinä teet.
Ja kun sinä joskus teet jotakin mitä minä en tahdo sinun tekevän,
kuten varastat kinkun minun leivältäni
tai karkaat takapihalle syömään mädäntyneitä omenoita,
minä lupaan olla suuttumatta niin paljoa,
sillä joskus vuosien päästä kun sinua ei enää ole,
tiedän että juuri niille asioille minä tulen vielä hymyilemään,
ja jopa nauramaan vedet silmissä.
Minä lupaan tehdä kaikkeni, kykyjeni ja voimieni mukaan,
jotta sinun elämäsi olisi täynnä kaikkea mistä sinä pidät,
ja jotta sinulla olisi luonamme hyvä olla.
Sen kaikean minä lupaan.

Kuulumis löpinöitä

Pieniä edistysaskeleita on tapahtunut Paten yksinolemisen kanssa,
mutta en ala nyt liikaa kehumaan koska yleensä silloin kaikki menee taas ihan pipariksi.
Kania varten koiraporttiin kiinnitetty kanaverkko on parina viime päivänä
ollu kotiin palatessa yhä portissa kiinni, eikä revittynä lattialle ja täynnä karvatuppoja...
Luultavasti pahin paniikki on siis helpottanut, huomenna voisin uskaltautua
jättämään kameran kuvaamaan ja selvittää että miten täällä homma oikeasti sujuu.

Vappu meni ihan mukavissa merkeissä,
oltiin anopin luona syömässä ja käytiin moikkaamassa pikkuveljiäkin.
Ollaan nyt oltu siellä arkitottis kurssilla ja täytyy myöntää
että siellä on ollut jopa vähän liian helppoja juttuja meille.
En tullut ehkä kunnolla ajatelleeksi että asiat joissa meillä vielä
Paten kanssa on korjattavaa, on ehkä sellaisia joita ei koirakoulussa
voi niin kauheasti treenata vaan ihan siinä normaalissa arjessa.
Meidän lisäksi kurssilla on vain kaksi muuta koiraa,
ja Pate on kyllä ollut siellä niin mallikkaasti että saa olla ylpeä.

Agility alkaa myös seuraavalla viikolla,
mutta en oikein kyllä tykkää että se on kahtena ekana kertana
peräkkäin tuon arkitottiksen kanssa.
Mahtaako Patekaan jaksaa keskittyä niin kauaa, edes lihapullien voimalla.
Täytyy vähän miettiä asiaa ja kysellä mitä mieltä kouluttaja on.

Viikonlopulle voisin sopia pitkästä aikaa jotkut koiratreffit,
että pääsisi Pate taas vähän riehumaan ja tapaamaan kavereita.
Perjantaina on muuten Paten synttäritkin, pitää muistaa ostaa sille jotakin kivaa.

Enhän yksin jää?

Silloin viime vappuna se meille saapui, tuo valkoinen pumpulipallo.
Ja silloin se eroahdistus myös saapui meille, vaikka ei me sitä kutsuttu.
Mutta samalla ovenavauksella sekin kai meille livahti ja jäi taloksi.

Alkuun kaikki oli hirvittävän hankalaa,
poistuminen vessaan tai kynnyksen toiselle puolelle aiheutti koirassa paniikin.
Jos uskaltautui ulos asti vaikkapa hakemaan postin, siitä vasta melua syntyikin.
Ajattelin että eihän se eroahdistus taida koskaan mihinkään kadota,
vaan toisin kävi.
Ensin alettiin syömään namit ja kongin sisältö ja sitten vasta huudettiin.
Sen jälkeen syötiin, piippailtiin hetki ja mentiin nukkumaan.
Ja sitten tapahtui se ihme kun mitään ääntä ei enää kuulunut,
eikä koira usein edes vaivautunut nousemaan pedistään kun menin vaikkapa
alakertaan siivoilemaan ja koira jäi yläkertaan.

"Lähdetkö sä jonnekin? Ei se mitään, mä odottelen tässä."

Sitten aloitin työt pitkän kotona olemisen jälkeen ja koira alkoi oireilemaan uudelleen.
Eroahdistus palasi ja muutama muukin vanha huono tapa.
Mutta tilanne korjaantui nopeasti ja taas oltiin kotona yksin niin mallikkaasti.

Vaan nyt on taas tilanne toinen.
Pelkkä toisessa huoneessa oleminen on Patelle vaikeaa, vaikka me olisimme kotona.
Ihan yksin ollessaan paniikki on suuri,
se yrittää kaivautua koiraportin väleistä tai hyppiä sen yli.
Se istuu portin edessä tai sängyllä ja pitää hirvittävää mekkalaa.
Kaikesta omituisinta tässä on se että mikään ei ole muuttunut.
Kaikki on kuten ennenkin, lähdemme aamuisin samaan aikaan kuin ennen
ja teemme lähtörutiinit ja kotiin palaamisrutiinit samalla tavalla.
Emme huomioi koiraa sen enempää kuin ennen ja
toimimme muutenkin täysin samalla tavalla kuin ennenkin.
Ja silti, tämä kutsumaton vieras nimeltä eroahdistus on taas palannut kotiimme.

Ollaan nyt sitten aloitettu harjoittelu alusta ja tehty sitä vähän yli viikon,
mutta mitään tuloksia ei vielä ainakaan ole näkynyt.
Koira aloittaa namit syötyään (luojan kiitos se edelleen silti syö)
aivan järkyttävän ulvomis, vinkumis ja haukkumis konsertin
eikä osaa rauhoittua ollenkaan vaan ravaa ympäriinsä levottomana.

Toivon tosiaan että tuo tuosta vielä helpottaisi,
sillä lähes kaikkia keinoja ollaan jo käytetty.

Vaikka meillä nyt kamppaillaan taas tällaisen asian kanssa
niin toivotan kaikille silti erittäin hyvää sekä aurinkoista vappua ja viikonloppua! :)

Neljä positiivista asiaa tältä viikolta

1. Saatiin pari päivää sitten kaksi ihan täydellistä koirien ohitusta lenkillä.
(Lihapullien avulla tuo kyllä silti varmaan ohittaisi vaikka norsulauman.)

2. Arkitottis kurssin ensimmäinen tunti meni todella hienosti,
Pate ei vinkunut turhautumistaan, murissut, ja opeteltavat asiat
tuntuivat jopa vähän liian helpoilta meille.
Luoksetulon harjoitteluun saatiin hyviä vinkkejä.

3. Eilinen tapaaminen erään berninpaimenkoiran kanssa, jota
mahdollisesti menen kesällä hoitamaan, sujui hyvin.
Pate ei ole koskaan ennen nähnyt niin isoa koiraa,
mutta se ei murissut, vaan jopa ryhtyi leikkimään tämän hellyyttävän neitosen kanssa.

4. Nyt kun olen paljastanut "suuren salaisuuteni" viime postauksessa,
voin varmasti kertoa senkin että Pate oli tänään toista kertaa minun mukanani terapiassa.
Kerrostalon ääniin se vähän jossain vaiheessa reagoi, mutta muuten ei mitään kummempaa.
Pihalla annoin jopa parin lapsen silittää sitä kun niin nätisti pyysivät lupaa.
Patehan siis (onneksi) rakastaa lapsia ylikaiken ja on aina heidän kanssaan niin intoa täynnä.

Pitkästä aikaa on tuon meidän karvakuonon suhteen toiveikas olo,
ehkä siitäkin vielä kunnon koirakansalainen saadaan.
Hyvää viikonloppua kaikille,
muistakaa myös treenien lisäksi ottaa ihan vaan rennosti!

Koira apuna masennuksen hoidossa

Olen jo pitkään miettinyt tämän postauksen kirjoittamista,
varmaan siitä asti kun tämän blogin aloitin, vaikkei siitä nyt kauaa olekaan.
Nyt kuitenkin päätin rohkaistua ja kertoa minulle läheisestä, mutta arasta aiheesta.

Jotkut saattavat tekstejäni lukiessa miettiä miksi olen toisinaan niin kovin negatiivinen
ja kirjoitan paljon asioista jotka menevät Paten kanssa tavalla tai toisella pieleen.
Vastaus tulee teille nyt tässä, koska sairastan vakavaa masennusta.
Elämän hyvien ja kauniiden puolien löytäminen on minulle joskus äärettömän vaikeaa,
joten sama koskee myös yhteistä elämääni Paten kanssa.
Syyttelen helposti itseäni pienistäkin virheistä jotka moni osaa ohittaa olankohautuksin,
ja mietin jatkuvasti varsinkin sitä mitä muut ovat mieltä minusta, nimenomaan koiranomistajana.

Minäkö muka kuriton kakara? Itse oot.

Välillä on hirveän vaikeaa nousta sängystä ylös ja lähteä lenkille koiran kanssa,
ja toisinaan tulee niitä päiviä kun meitä molempia, niin koiraa kuin minuakin
kiukuttaa ja ärsyttää samaan aikaan.
Koita siinä nyt sitten muistaa ja ennenkaikkea jaksaa tehdä asiat juuri niinkuin pitäisi,
samalla pysyen rauhallisena ja määrätietoisena kun koirakin temppuilee ihan omiaan.
Välillä sitä miettii että tuon koiran olisi kyllä paljon parempi olla jossain kodissa,
jossa sitä osattaisiin ja jaksettaisiin kouluttaa kunnolla.

Samalla kuitenkin tuo riiviö on ollut paras asia elämässäni pitkään aikaan.
Se on pakottanut minut ylös sängystä joka päivä, niinäkin hetkinä kun tuntuu
etten mitään muuta tekisikään mielummin kuin nukkuisin.
Se on saanut minut tutustumaan moniin uusiin (koira)ihmisiin ja
pakottanut minut tilanteisiin joita muuten välttelisin viimeiseen asti.
Se on opettanut minua rentoutumaan ja ottamaan asiat iisimmin,
ja olemaan välittämättä niin paljon siitä mitä muut meistä ajattelee.
Olemme yhdessä opetelleet olemaan kärsivällisempiä
ja suhtautumaan elämään huumorintajuisemmin.
Se on saanut minut myös hymyilemään ja nauramaan vedet silmissä,
niinäkin hetkinä kun minusta tuntuu että olen valmis luovuttamaan.

Se on siis todellakin ollut mitä parhain apu masennuksen hoidossa.
Kiitos Pate. 

Sunnuntain metsälenkki

Käytiin tänään uudessa paikassa metsälenkillä, Haikarapolulla.
Tien varrella oli paljon autoja parkissa mutta itse metsässä ei kyllä törmätty juuri kehenkään.
Siitä huolimatta en uskaltanut vieraassa paikassa pitää Patea irti,
siitä kun ei aina tiedä mitä se saa päähänsä.

Kuvan ajaksi hihnan sentään uskalsin irrottaa

Tuo hihnassa vetäminen on kyllä edelleen meillä semmoinen ongelma
joka aiheuttaa mulle harmaita hiuksia.
Tai oikeastaan tekisi mieli välillä repiä kaikki hiukset päästään
ja tehdä tuosta koirasta lapaset.
Uudet paikat on kaikista pahimpia, vaikka ottaa se välillä kontaktiakin ihan itse.
Jotenkin siitä rauhaisasta metsästä kävelemisestä katoaa maku melko äkkiä
kun hihnan päässä on jatkuvasti nykivä ja vetävä koira.
Tutuilla reiteillä täällä kotona ongelma on melko vähäinen,
poikkeuksena satunnaiset hepulipäivät.
Pakko se on myöntää että välillä kun on itse väsynyt ja äkäinen,
niin tulee harrastettua sitä takaisin nykimistä,
mikä nyt ei tietenkään tuota mitään tulosta.
Peiliin katsominen siis tässäkin kohtaa on paikallaan,
enemmin kuin että koiraa katsoisi syyttävin silmin.
Vika kun niin usein on siellä hihnaa pitelevässä päässä.

Osaa tuo hepuliherra hienostikin kulkea

Joskus kun muuten mietein että mikä tuo Paten edellisestä kodista tullut lelu oikein on,
kun sitä ei ole mistään eläinkaupoista löytynyt, niin selvisipä sekin mysteeri.
Sehän on semmoinen lapsille tarkoitettu uniriepu, vaikka meillä se
toimittaakin namipiilon virkaa. (Suosittelen kyllä, erittäin kätevä!)
Pitääkin siis suunnata eläinkaupan sijasta lelukauppaan ja ostaa Patelle tuommoinen synttärilahjaksi kun vanha alkaa olla jo aika kulunut ja rikkinäinen.

Tosin yleensä niissä unirievuissa ei ole tuollaisia naruja noissa kulmissa...?

Ensi viikon koirakoulua odotellessa!

Aina ei voi olla niitä parhaita päiviä

Eilen käytiin Paten kanssa illalla kokeilemassa agility puistoilua.
Ollaan siinä viereisessä koirapuistossa treffailtu muita koiria,
mutta toiselle puolelle ei olla vielä kertaakaan eksytty.

Pate on ketterä ja nopea koira,
joten mainiosti siltä sujui kaikenlaiset esteet.
Kun annoin sille vapautus käskyn se kävi jopa ihan itsekseen suorittamassa rataa.
Niin että mihis minua siinä enää tarvittiinkaan.

Juuri kun pääsin kehumaan miten reippaasti Pate suhtautuu uusiin koirakavereihin,
meni tämän päivän lenkkeily vähän pipariksi.
Oltiin sovittu lenkkitreffit yhden englanninspringerspanielin (jessus kun vaikea sana)
ja tämän omistajan kanssa, mutta Pate päätti että tänään ei olla kyllä kenekään kavereita.
Armoton murina ja hyökkäily alkoi heti kun nähtiin ja minäkin menin ihan hämilleni.
Itse lenkki sujui ihan hyvin ja lopulta alkoi Pateakin leikityttämään,
mutta hihnan kanssa oli vähän vaikea vedellä spurtteja.
Päätettiinkin kokeilla seuraavan kerran miten tämä pariskunta tulee toimeen koirapuistossa.
Jos jotain hyvää haluaa tästäkin löytää niin Pate otti pari kertaa lenkillä hienosti itse kontaktia.
Eli eiköhän se tästä, askel kerrallaan!

Kuulumisia pitkästä aikaa

Blogin pitäminen on vähän jäänyt, mutta jos nyt lähtisi sitä herättelemään.
Kevään ja kesän pikkuhiljaa saapuessa on selvästi enemmän touhua ja tohinaa
ja sitä myötä useasti semmoinen fiilis että pitäisi tännekin kirjoitella.

Vappuna tulee vuosi täyteen siitä kun Pate saapui meidän perheeseemme.
Joskus tuntuu ettei me olla edistytty tässä ajassa yhtään,
mutta sehän on ihan hölynpölyä, tuohan on aivan eri koira kuin silloin.
Vielä toisinaan tulee hetkiä kun ajattelee että ei tästä tule yhtikäs mitään,
mutta sallikaamme ne huonot hetket niin ihmisten kuin eläintenkin elämään.
Kaikki kun ei aina voi sujua halutulla tavalla ja se on ihan ok.

Yyterissä koirarannalla

Niitä huonoja tilanteita aiheuttaa lähinnä Paten epävarmuus
ja minun taidottomuuteni reagoida oikein tai ainakaan tarpeeksi ajoissa.
Meidän yhteinen elämä lähti alkuun niin kovin takkuisesti
ja minä selvästikin vaadein sekä itseltäni että koiralta ihan mahdottomuuksia,
kun pitäisi muistaa ettei asiat tapahdu hetkessä.
Onneksi Pate on silti nuori ja olen itsekin oppinut paljon tässä matkan varrella,
ja vielä on kaikenlaista opittavaa ja koettavaa edessä.

Nyt kun ilmat on taas vähemmän sateisia, kylmiä ja masentavia,
ollaan alettu treffata ahkerammin muita koiria.
Pate on saanut selvästikin lisää itsevarmuutta, mutta myös luottamusta
siihen että minä hoidan tilanteet eikä hänen tarvitse ärhennellä ja suojella
itsensä lisäksi myös minua.
Pate on paljon rohkeampi ja leikkisämpi, jolloin toisten koirien kanssa
leikkiminen ja hengailua on ollut meille kaikille piristävää ja mukavaa puuhaa.

Ollaan myös käyty enemmän lenkkeilemässä uusissa paikoissa.
Hihnakäytös on vetämisen ja koirien ohitusten suhteen vielä vähän niin ja näin,
varsinkin niissä ei niin tutuissa paikoissa.
Pate ottaa kuitenkin nykyään tosi hienosti myös itse kontaktia lenkillä,
ja jos ohituksissa vain kerkeää reagoida tarpeeksi äkkiä ja mukana
on jotain tarpeeksi hyviä makupaloja, onnistuu nekin tosi hyvin.
Ainakaan Pate ei enää ohittaessa murise arkuuttaan,
vaan nykyään se haluaisi innoissaan mennä moikkaamaan toisia koiria.

Tämän kuun lopussa pitäisi alkaa arkitottis kurssi.
Toivon että siitä olisi hyötyä meille
ja saataisiin treenattua asioita jotka ei vielä niin hyvin ole hanskassa.
Odotan innolla tulevaa kesää ja kaikkia ihania hetkiä yhdessä tuon pikku riiviön kanssa.

Metsälenkillä

Koirakaverit kyläilemässä

Meille saapui eilen kaksi ihanaa neitokaista hoitoon,
Muska niminen mäyräkoira sekä Freya, serra de airesinpaimenkoira.
Yöksi he menivät takaisin omaan kotiinsa, mikä on ehkä ihan hyvä
koska Freya on aika herkkä tapaus ja voisi olla öisin vähän levoton.
Vielä tänäänkin meni ensimmäisen tunti siihen että piti ravata
rappusia ylös ja alas, mutta ymmärtäähän sen kun nuori koira kyseessä
ja kuulemma kodinvaihtaja hänkin.
Aivan ihania neitokaisia jokatapauksessa.

Muska 8v osaa jo ottaa rennosti

Freya 1v malttoi lopulta myös asettua paikoilleen

Pate on ottanut vieraat hienosti vastaan. Ekana päivänä koitti pari kertaa
nousta Muskan päälle, mutta kun heti kielsin niin ei ole enää yrittänyt.
Olin jo vähän huolissani että pitääkö sitä olla sitten koko ajan vahtimassa,
mutta ei onneksi.
Alkuinnostuksen jälkeen Pate on tapansa mukaan ollut aika välinpitämätön
tyttöjä kohtaan, mitä nyt välillä pitää mennä ihmettelemään että mille ne oikein haukkuu.

Ensi viikonloppuna olisi ainakin alustavan tiedon mukaan tulossa hoitoon
pari jo vähän iäkkäämpää mopsia, ja ensi kuun puolenvälin tienoilla
eräs englanninbulldoggi herra. Patelle siis tiedossa paljon uusia kavereita,
mutta mikäs sen hienompaa, saa kokemuksia kaikenlaisista koirista.

Muutenkin Paten kanssa on mennyt ihan hyvin,
en ole pitkään aikaan videoinut sen yksinoloja mutta
ainakin lähtiessä se on jäänyt syömään herkkujaan
ja kun ollaan palattu kotiin niin yleensä vastassa on venyttelevä
ja haukotteleva koira joten todennäköisesti se on ollut kiltisti nukkumassa.
Lisäksi toivon että autoiluun saataisiin vihdoin helpostusta
kun sain kaverilta sellaisen kevyen matkahäkin lainaan,
jospa Pate oppisi sinne rauhoittumaan, korvia vihlovan vinkumisen sijasta.
Neljän kuukauden päästä se täyttääkin jo kaksi vuotta,
kyllä aika vaan menee niin nopeasti.

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto

Pate on tosi hiljainen koira, varsinkin kun ollaan päästy
lähes kokonaan eroon lenkillä murisemisesta ja eroahdistuksesta.
Jäljelle jää oikeastaan satunnainen ininä ja vinkuminen,
silloin kun Pate on huomiota vailla tai ei millään jaksaisi odotella paikoillaan.
Nyt kuitenkin uusien koirakaverien myötä, Pate on välillä löytänyt oman äänensä,
ja on hyvä ettei se pahemmin muuten sitä käytä,
sillä voi elämä miten kimeää ja ärsyttävää sen haukkuminen on!
Onneksi siis omistamme tuollaisen suht hiljaisen ja rauhallisen koiran,
korvani kiittävät. Semmosta vahtimisesta tai ihan vaan turhasta räksyttämistä
olisi varmaan muutenkin aika vaikea opettaa pois, tai ainakin todella rasittavaa.

Oltiin sunnuntaina isovanhempieni luona kahvilla
ja kyllä sai taas niin ylpeä olla meidän pikku "lampaasta",
se jopa jossakin vaiheessa nukahti meidän pappan syliin.
Kyllä se on vaan niin paljon rohkeammaksi muuttunut,
vaikkei bolognesen kuulukkaan olla mikään kaikkien ylin ystävä heti,
toisin kuin vaikka bichon friseet yleensä ovat.
Mutta semmoiset turhat mörinät on jääneet aika minimiin,
hatun nosto siis Patelle ja meille!

Suosikki lelukin pääsi kylään mukaan

Tänään sitten vuorostaan meillä oli kylässä ihana pieni Lancashire heelerin pentu.
Ajattelin aluksi että mitäköhän siitä mahtaa oikein tulla, kun Pate yleensä
ärsyyntyy jos joku koira häslää kauheasti ja käy koko ajan kiinni.
Mutta hienosti Patekin innostui leikkimään, vaikka sitten loppua kohden
alkoi kyllä selkeästi vähän ärsyttämään ja tosiaan se kimeä haukkukin sieltä alkoi kuulumaan.
Hyvä se on silti Patenkin tavata kaikenlaisia koiria, pentujakin.
Alkaa se koiriinkin silti suhtautumaan jo paljon luontevammin,
kun sitähän ei pahemmin ilmeisesti oltu sosiaalistettu pienenä edellisessä kodissaan.
Aluksi toiset koirat oli vähän turhan jännä ja välillä jopa inhottava juttu.
Mutta nyt ollaan jo niin reipasta poikaa ja väsykin tuli riehumisesta,
tuolla se makoilee pedissään ihan uuvuksissa.

"Saako nyt mennä nukkumaan?"

Temppuilu, tylsien päivien pelastus

Käväistiin poikaystävän ja Paten kanssa äsken koirapuistossa,
mutta jo ihan koirankin turvallisuuden takia ei siellä kyllä voinut olla.
Liukasta on edelleen, koirapuistossakin, joten lenkkeily on vähän niin ja näin.
Aamulla saatiin vähän pidempi lenkki aikaiseksi,
monien kirosanojen ja horjumisten kera.
Onhan kesä kohta jo tulossa?

Onneksi aina voi kuitenkin temppuilla!

Uutena temppuna ollaan harjoiteltu korin päälle menemistä.
Ihanan poikamainen värikin tuossa korissa, sopii hyvin Patelle.

Toinen temppu on pistää pelkät etutassut korin päälle. Häntäkin viuhuu hirmuista vauhtia.

Lopuksi treenattiin vähän kärsivällisyyttä, sitä niin tärkeää arkista taitoa,
joka tosin Patella on usein vähän hakusessa.
Luvan saatua sai sitten hotkia kaikki nappulat.

Nappuloista tuli mieleen että meillä on ilmennyt palkkauksessa ongelmia.
En ole ennen kiinnittänyt siihen niin huomiota, mutta Pate on liian
riippuvainen nami palkasta. Jos se huomaa ettei namia ole luvassa,
sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Oppivaisia bologneset kyllä on,
muttei kovin miellyttämishaluisia.
Seurallisia ja suorastaan huomionkipeitä myös, joten on kieltämättä vähän
jopa yllättävää ettei pelkkä kehu ja silitys meinaa riittää palkaksi.
Nyt olenkin sitten pikkuhiljaa koittanut vähentää namipalkkausta,
ja esim. juuri temppuja tehdessä jos tehdään asioita joita Pate jo osaa,
pyydän siltä monia asioita peräkkäin ennen namipalkkausta.
Ulkona kun yritän vahvistaa kontaktia ja luoksetuloa,
siinäkin yritän aina silloin tällöin palkata pelkästään kehulla ja silityksellä.
Joten eiköhän sekin siitä ala sujumaan.

Ohitan sut nätisti tänään, huomenna ei kiinnosta enää

Juuri kun ehdein kehua miten hyvin meidän ohituksen on alkaneet sujua,
on Pate alkanut välillä taas murisemaan ihmisillekin lenkillä.
Yksi päivä se murisi jollekin kirkkaan vihreä takkiselle pojalle,
ja pari päivää sitten jollekin vanhalle rouvalle joka kolasi lunta pihallaan.
No, ei ole auttanut muu kuin tehdä lenkkejä enemmän ihmisten ilmoilla,
eli ollaan valittu reittejä joissa kulkisi mahdollisimman paljon ihmisiä
ja aloitettu treenaamaan ohituksia taas namien kanssa.
Ne onkin nyt sujuneet taas paljon paremmin.
Tänään jouduttiin ohittamaan erittäin kapealla tiellä muutama työmies,
ja olin aivan varma että se aiheuttaisi rähinää, mutta ei,
hienosti mentiin siitäkin.

"Jos mä nyt hetken tässä sitten poseeraan..."

"No nyt kyllä riittää!"

Pitäisi sopia muutamia treffailuja toisten koirien kanssa mutta sää ei oikein suosi meitä,
milloin sataa räntää ja milloin vettä ja milloin on ihan hurjan liukasta.
Me taidetaan Paten kanssa olla vähän hienohelmoja molemmat,
hyvin sovitaan siis yhteen.
No, viimeistään silloin Pate saa seuraa kun meille on tulossa tämän kuun lopussa
ja ensi kuussa muutamia koiria hoitoon, saa nähdä mitä Pate siitä tuumaa.

Epäonnistuneita otoksia. Onko se edes koira ollenkaan?

Pate on luonteeltaan melko hölmö tapaus,
sen touhuja saa aina nauraa vedet silmissä.
Joskus myös siitä otetut kuvat ja Paten ilmeet niissä
on niin hauskoja etten ymmärrä miten sellaisia on voinut edes saada otettua.
Tässä siis jonkinlainen kooste niistä.
(Älkää välittäkö kuvien huonosta laadusta,
ne on usein otettu esim. hämärässä huoneessa kännykän kameralla.)

"Hyvää huomenta!"

Vauhti on välillä niin kova ettei kamera pysy menossa mukana.

Ööö, onko se sittenkin bichon frise?

Katselin että kylläpä Pate makaa söpösti siinä vieressä, tai sitten ei.

Taisi aliaksen pelaaminen käydä ihan liian rankaksi...

"Boring!"

Että sellainen koira meillä.

"En ehkä ole perillä vielä, mutta olen pidemmällä kuin eilen."

Ulkona on kaikki tiet ihan peilikirkkaassa jäässä,
melkoista luistelua oli siis kyllä aamulenkilläkin.
Pate meni todella hienosti, sauvakävelijät ja lapset ja
yhtäkkiä kotiovestaan ilmestyvät ihmiset saivat mennä ohi rauhassa.
Patella on meinaan ollut taas välillä vähän ongelmia ihmistenkin ohittamisessa.
Yksi ilta meidän takana käveli joku pariskunta
eikä Pate olisi millään meinannut kävelle eteenpäin
vaan kokoajan piti vilkuilla taakse.
Sitten kun kyllästyin raahaamaan sitä perässäni
ja ajattelin että väistytään tiensivuun ja pyydän
Paten istumaan, niin ei se kyllä istumaan mennyt ja piti vähän muristakin.
Onneksi Pate lopettaa nykyään sen murisemisen heti kun komentaa,
ennen se ei kuunnellut sellaisessa tilanteessa mitään eikä ketään.
Mutta kyllä niitä hyviä ohituksia ja lenkkejä alkaa onneksi olemaan
paljon enemmän kuin niitä epäonnistuneita.

Patea ei kauheasti tänään kiinnostanut kuvattavana oleminen niinkuin ehkä huomaatte.

Löysin muuten eilen kirpparilta Patelle tällaisen aivan ihanan
Kaunotar ja Kulkuri aiheisen ruokakipon.
Suurena disney fanina olin erittäin innoissani,
melkein tekisi mieli käyttää sitä mielummin itse.
(Mutta jos ei nyt kuitenkaan.)

Pakkaspäivien touhuiluja

Eilen oli hauska, vaikkakin todella kylmä reissu koirapuistossa,
kun oltiin tapaamassa erästä Indi koiraa ja hänen omistajiaan.
Pate oli todella reipas, eikä kukaan enää meinaa edes uskoa
että Pate on joskus ollut todella arka ja epävarma,
istuihan se nytkin tämän toisen koiranomistajan sylissä.
Indinkin kanssa se tuli loistavasti juttuun,
vaikkakin yllätyin eräästä asiasta oikein todenteolla...
Patehan on kastroitu viime kesänä eikä se ole
sen jälkeen näyttänyt mitään kiinnostusta tyttökoiria kohtaan,
eikä enää sekoile lenkillä entiseen tapaansa.
Nyt se kuitenkin nylkytti tätä tyttökoiraa koko ajan,
vaikka koitin aina kieltää ja mennä tönäisemään sen pois,
eikä se ole koskaan ennen tehnyt sellaista.
Toivottavasti se ei tule tavaksi,
meille on nimittäin tulossa kaksi tyttökoiraa hoitoon tässä kuussa.
No, sitten pitää vaikka viedä Pate aina toiseen huoneeseen rauhoittumaan,
jos kiellot ei meinaa tehota.

"Eikö täällä saa edes nukkua rauhassa?"

Pate oli kyllä sen reissun jälkeen ihan väsynyt ja makoili monta tuntia säkkituolissaan.
(Eikä ymmärtänyt miksi kesken unien pitää kuvata ja häiritä toisen nukkumista.)

Tänään pakkaset jatkuu vaikkei lunta oikein enää ole.
Tehtiin aamulenkki yhdessä poikaystäväni kanssa ja olen
kyllä todella iloinen että Pate kulkee silloinkin jo ihan hyvin hihnassa,
ennen se aina sekosi ihan täysin jos poikaystäväni tuli mukaan lenkille.

"Täytyykös tässä vielä kauankin seisoa?"

Tänään tuli muuten taas tosi hyvin onnistunut ohitus, hyvä me!

Voisinko pelastaa ne kaikki? Tai edes yhden?

Olen pienestä pitäen ollut kaikkien eläinten ystävä,
ja varsinkin kodittomat koirat ja niiden kohtalot ovat olleet lähellä sydäntäni.
Muistan miten aina innoissani tulostin kaikenmaailman
tarinoita ja esitteitä kodittomista koirista, niin että aina
sain kuulla miten kallista minun kuluttamani tulostimen muste on.
Voi sitä pienen tytön tarmokkuutta,
olin aivan varma että joku päivä vielä pelastan jokaisen kodittoman koiran.

(Kuva: Esjanpan koirat sivustolta)

Nyt vähän vanhempana ymmärrän sen että eihän kukaan sellaiseen pysty,
mutta jonkinlainen auttamisen kipinä minuun silti jäi.
Sen takia meidän pitikin ensin oikeastaan ryhtyä jonkin
yhdistyksen kautta jonkun kodittoman koiran kotihoitajaksi.

Yhdistyksiä oli monia, mutta useasti meidän ikämme tuli ongelmaksi.
Jomman kumman olisi pitänyt olla vähintään 23-vuotias,
eikä meistä kumpikaan vieläkään yllä ihan sinne asti.
Meille sopivaa koiraa oli vaikea löytää,
ne olivat usein turhan isoja tai muuten niin hankalia
ettei meidän taitomme olisi millään riittäneet.

Jossain vaiheessa aloin olla liian malttamaton,
eikä yhdestäkään yhdistyksestä kuulunut mitään moneen kuukauteen.
Päätimme että oma koira voisi sittenkin olla vaihtoehto ja
aloin etsimään meille sopivaa.
Olimme heti sitä mieltä että pentua meille ei tule.
Halusimme aikuisen koiran ja sellaisen me saimme.
Emme tosin tällä kertaa minkään yhdistyksen kautta,
vaikka niistäkin aktiivisesti sopivaa koiraa etsein.

Rekksu Rescue oli yksi niistä sivuista joilta etsein meille sopivaa koiraa

Tulevaisuudessa olisi hienoa vielä joskus ryhtyä kodittomien
eläinten kotihoitajaksi ja sitä kautta auttaa edes jotenkin.
Luulen myös että jos meille joskus hankitaan toinen ihan oma koira,
on sekin ehdottomasti aikuinen ja miksei ehkä joltakin
kodittomien koirien yhdistykseltä.
Tuntuu että nyt olisimme Paten myötä ainakin paremmin valmistautuneet
mahdollisiin ongelmiin joita saattaisi eteen tulla,
koska olihan niitä paljon Patenkin kanssa. 
Toki elämäntilanteemme pitäisi olla siihen sopiva,
mutten tarkoittakkaan että asia olisi vielä ajankohtainen.
Mutta joskus vielä, toivottavasti.

Avec Tastula - Tarina suunnattomasta rakkaudesta katukoiriin

(Kannattaa katsoa kyseinen dokumentti jos et ole vielä nähnyt)

c) Taija Jolanki. Yle areenan sivuilta

Pieni pirulainen iski taas

Joskus koiran omistaminen aiheuttaa harmaita hiuksia...
Ollaan jo kauan mietitty että toivottavasti Pate ei koskaan opi hyppäämään meidän ruokapöydällemme, sillä väkisinkin aina jotakin tuppaa sinne jäämään.
No, nyt kun oltiin kaupungilla syömässä niin tuo pirulainen oli
ensimmäistä kertaa hypännyt pöydälle ja syönyt broilerin tähteet mukaan lukien luut.
Omaa tyhmyyttähän se myös osittain on, mutta ei sitä aina tule niin ajatteleeksi
kun koira ei ole ennen sellaista mennyt tekemään.
Siinä sitten aivan paniikissa soitin päivystävälle eläinlääkärille
joka sanoi ettei mitään suurta vaaraa pitäisi olla,
koira on todennäköisesti syönyt luut niin pieneksi että ne tulee
luonnollista tietä ulos.
Toki koiran vointia pitää seurailla ja antaa jotakin pehmeää syötävää,
ja onneksi Pate vaikuttaa ihan normaalilta omalta itseltään.

Meillä on aika pieni kämppä, ja meillä on oikeastaan yhdistynyt
yhteen huoneeseen sekä makuuhuone, olkkari että osittain keittiö.
Säilytystilaa on rajallisesti, joten jatkossa täytyy miettiä tarkemmin
mihin varsinkin ruokatarvikkeet laittaa ja minne koiran jättää yksinollessaan.
Tuntuu että se on seuraavaksi kiipeilemässä meidän hyllylläkin,
joten jatkossa laitetaan kaikki ruokatarvikkeet vaan lukkojen taakse.
Patessa on selvästikin ainesta agilityyn ja miksei vaikka kohta seinäkiipeilyynkin.

Toivottavasti tästä(kin) selvitään vain säikähdyksellä.
Joskus tuntuu että olisi ihanaa kun koira ymmärtäisi
tehneensä jotakin väärin ja sen voisi laittaa vaikka kotiarestiin
tai jättää ilman ruokaa vähäksi aikaa, mutta ei se ikävä kyllä niin mene.
Joskus vielä saan varmasti sydänkohtauksen tuon touhujen takia.

On se vaan silti niin rakas, tyhmistä teoista huolimatta. <3