Neljä positiivista asiaa tältä viikolta

1. Saatiin pari päivää sitten kaksi ihan täydellistä koirien ohitusta lenkillä.
(Lihapullien avulla tuo kyllä silti varmaan ohittaisi vaikka norsulauman.)

2. Arkitottis kurssin ensimmäinen tunti meni todella hienosti,
Pate ei vinkunut turhautumistaan, murissut, ja opeteltavat asiat
tuntuivat jopa vähän liian helpoilta meille.
Luoksetulon harjoitteluun saatiin hyviä vinkkejä.

3. Eilinen tapaaminen erään berninpaimenkoiran kanssa, jota
mahdollisesti menen kesällä hoitamaan, sujui hyvin.
Pate ei ole koskaan ennen nähnyt niin isoa koiraa,
mutta se ei murissut, vaan jopa ryhtyi leikkimään tämän hellyyttävän neitosen kanssa.

4. Nyt kun olen paljastanut "suuren salaisuuteni" viime postauksessa,
voin varmasti kertoa senkin että Pate oli tänään toista kertaa minun mukanani terapiassa.
Kerrostalon ääniin se vähän jossain vaiheessa reagoi, mutta muuten ei mitään kummempaa.
Pihalla annoin jopa parin lapsen silittää sitä kun niin nätisti pyysivät lupaa.
Patehan siis (onneksi) rakastaa lapsia ylikaiken ja on aina heidän kanssaan niin intoa täynnä.

Pitkästä aikaa on tuon meidän karvakuonon suhteen toiveikas olo,
ehkä siitäkin vielä kunnon koirakansalainen saadaan.
Hyvää viikonloppua kaikille,
muistakaa myös treenien lisäksi ottaa ihan vaan rennosti!

Koira apuna masennuksen hoidossa

Olen jo pitkään miettinyt tämän postauksen kirjoittamista,
varmaan siitä asti kun tämän blogin aloitin, vaikkei siitä nyt kauaa olekaan.
Nyt kuitenkin päätin rohkaistua ja kertoa minulle läheisestä, mutta arasta aiheesta.

Jotkut saattavat tekstejäni lukiessa miettiä miksi olen toisinaan niin kovin negatiivinen
ja kirjoitan paljon asioista jotka menevät Paten kanssa tavalla tai toisella pieleen.
Vastaus tulee teille nyt tässä, koska sairastan vakavaa masennusta.
Elämän hyvien ja kauniiden puolien löytäminen on minulle joskus äärettömän vaikeaa,
joten sama koskee myös yhteistä elämääni Paten kanssa.
Syyttelen helposti itseäni pienistäkin virheistä jotka moni osaa ohittaa olankohautuksin,
ja mietin jatkuvasti varsinkin sitä mitä muut ovat mieltä minusta, nimenomaan koiranomistajana.

Minäkö muka kuriton kakara? Itse oot.

Välillä on hirveän vaikeaa nousta sängystä ylös ja lähteä lenkille koiran kanssa,
ja toisinaan tulee niitä päiviä kun meitä molempia, niin koiraa kuin minuakin
kiukuttaa ja ärsyttää samaan aikaan.
Koita siinä nyt sitten muistaa ja ennenkaikkea jaksaa tehdä asiat juuri niinkuin pitäisi,
samalla pysyen rauhallisena ja määrätietoisena kun koirakin temppuilee ihan omiaan.
Välillä sitä miettii että tuon koiran olisi kyllä paljon parempi olla jossain kodissa,
jossa sitä osattaisiin ja jaksettaisiin kouluttaa kunnolla.

Samalla kuitenkin tuo riiviö on ollut paras asia elämässäni pitkään aikaan.
Se on pakottanut minut ylös sängystä joka päivä, niinäkin hetkinä kun tuntuu
etten mitään muuta tekisikään mielummin kuin nukkuisin.
Se on saanut minut tutustumaan moniin uusiin (koira)ihmisiin ja
pakottanut minut tilanteisiin joita muuten välttelisin viimeiseen asti.
Se on opettanut minua rentoutumaan ja ottamaan asiat iisimmin,
ja olemaan välittämättä niin paljon siitä mitä muut meistä ajattelee.
Olemme yhdessä opetelleet olemaan kärsivällisempiä
ja suhtautumaan elämään huumorintajuisemmin.
Se on saanut minut myös hymyilemään ja nauramaan vedet silmissä,
niinäkin hetkinä kun minusta tuntuu että olen valmis luovuttamaan.

Se on siis todellakin ollut mitä parhain apu masennuksen hoidossa.
Kiitos Pate. 

Sunnuntain metsälenkki

Käytiin tänään uudessa paikassa metsälenkillä, Haikarapolulla.
Tien varrella oli paljon autoja parkissa mutta itse metsässä ei kyllä törmätty juuri kehenkään.
Siitä huolimatta en uskaltanut vieraassa paikassa pitää Patea irti,
siitä kun ei aina tiedä mitä se saa päähänsä.

Kuvan ajaksi hihnan sentään uskalsin irrottaa

Tuo hihnassa vetäminen on kyllä edelleen meillä semmoinen ongelma
joka aiheuttaa mulle harmaita hiuksia.
Tai oikeastaan tekisi mieli välillä repiä kaikki hiukset päästään
ja tehdä tuosta koirasta lapaset.
Uudet paikat on kaikista pahimpia, vaikka ottaa se välillä kontaktiakin ihan itse.
Jotenkin siitä rauhaisasta metsästä kävelemisestä katoaa maku melko äkkiä
kun hihnan päässä on jatkuvasti nykivä ja vetävä koira.
Tutuilla reiteillä täällä kotona ongelma on melko vähäinen,
poikkeuksena satunnaiset hepulipäivät.
Pakko se on myöntää että välillä kun on itse väsynyt ja äkäinen,
niin tulee harrastettua sitä takaisin nykimistä,
mikä nyt ei tietenkään tuota mitään tulosta.
Peiliin katsominen siis tässäkin kohtaa on paikallaan,
enemmin kuin että koiraa katsoisi syyttävin silmin.
Vika kun niin usein on siellä hihnaa pitelevässä päässä.

Osaa tuo hepuliherra hienostikin kulkea

Joskus kun muuten mietein että mikä tuo Paten edellisestä kodista tullut lelu oikein on,
kun sitä ei ole mistään eläinkaupoista löytynyt, niin selvisipä sekin mysteeri.
Sehän on semmoinen lapsille tarkoitettu uniriepu, vaikka meillä se
toimittaakin namipiilon virkaa. (Suosittelen kyllä, erittäin kätevä!)
Pitääkin siis suunnata eläinkaupan sijasta lelukauppaan ja ostaa Patelle tuommoinen synttärilahjaksi kun vanha alkaa olla jo aika kulunut ja rikkinäinen.

Tosin yleensä niissä unirievuissa ei ole tuollaisia naruja noissa kulmissa...?

Ensi viikon koirakoulua odotellessa!

Aina ei voi olla niitä parhaita päiviä

Eilen käytiin Paten kanssa illalla kokeilemassa agility puistoilua.
Ollaan siinä viereisessä koirapuistossa treffailtu muita koiria,
mutta toiselle puolelle ei olla vielä kertaakaan eksytty.

Pate on ketterä ja nopea koira,
joten mainiosti siltä sujui kaikenlaiset esteet.
Kun annoin sille vapautus käskyn se kävi jopa ihan itsekseen suorittamassa rataa.
Niin että mihis minua siinä enää tarvittiinkaan.

Juuri kun pääsin kehumaan miten reippaasti Pate suhtautuu uusiin koirakavereihin,
meni tämän päivän lenkkeily vähän pipariksi.
Oltiin sovittu lenkkitreffit yhden englanninspringerspanielin (jessus kun vaikea sana)
ja tämän omistajan kanssa, mutta Pate päätti että tänään ei olla kyllä kenekään kavereita.
Armoton murina ja hyökkäily alkoi heti kun nähtiin ja minäkin menin ihan hämilleni.
Itse lenkki sujui ihan hyvin ja lopulta alkoi Pateakin leikityttämään,
mutta hihnan kanssa oli vähän vaikea vedellä spurtteja.
Päätettiinkin kokeilla seuraavan kerran miten tämä pariskunta tulee toimeen koirapuistossa.
Jos jotain hyvää haluaa tästäkin löytää niin Pate otti pari kertaa lenkillä hienosti itse kontaktia.
Eli eiköhän se tästä, askel kerrallaan!

Kuulumisia pitkästä aikaa

Blogin pitäminen on vähän jäänyt, mutta jos nyt lähtisi sitä herättelemään.
Kevään ja kesän pikkuhiljaa saapuessa on selvästi enemmän touhua ja tohinaa
ja sitä myötä useasti semmoinen fiilis että pitäisi tännekin kirjoitella.

Vappuna tulee vuosi täyteen siitä kun Pate saapui meidän perheeseemme.
Joskus tuntuu ettei me olla edistytty tässä ajassa yhtään,
mutta sehän on ihan hölynpölyä, tuohan on aivan eri koira kuin silloin.
Vielä toisinaan tulee hetkiä kun ajattelee että ei tästä tule yhtikäs mitään,
mutta sallikaamme ne huonot hetket niin ihmisten kuin eläintenkin elämään.
Kaikki kun ei aina voi sujua halutulla tavalla ja se on ihan ok.

Yyterissä koirarannalla

Niitä huonoja tilanteita aiheuttaa lähinnä Paten epävarmuus
ja minun taidottomuuteni reagoida oikein tai ainakaan tarpeeksi ajoissa.
Meidän yhteinen elämä lähti alkuun niin kovin takkuisesti
ja minä selvästikin vaadein sekä itseltäni että koiralta ihan mahdottomuuksia,
kun pitäisi muistaa ettei asiat tapahdu hetkessä.
Onneksi Pate on silti nuori ja olen itsekin oppinut paljon tässä matkan varrella,
ja vielä on kaikenlaista opittavaa ja koettavaa edessä.

Nyt kun ilmat on taas vähemmän sateisia, kylmiä ja masentavia,
ollaan alettu treffata ahkerammin muita koiria.
Pate on saanut selvästikin lisää itsevarmuutta, mutta myös luottamusta
siihen että minä hoidan tilanteet eikä hänen tarvitse ärhennellä ja suojella
itsensä lisäksi myös minua.
Pate on paljon rohkeampi ja leikkisämpi, jolloin toisten koirien kanssa
leikkiminen ja hengailua on ollut meille kaikille piristävää ja mukavaa puuhaa.

Ollaan myös käyty enemmän lenkkeilemässä uusissa paikoissa.
Hihnakäytös on vetämisen ja koirien ohitusten suhteen vielä vähän niin ja näin,
varsinkin niissä ei niin tutuissa paikoissa.
Pate ottaa kuitenkin nykyään tosi hienosti myös itse kontaktia lenkillä,
ja jos ohituksissa vain kerkeää reagoida tarpeeksi äkkiä ja mukana
on jotain tarpeeksi hyviä makupaloja, onnistuu nekin tosi hyvin.
Ainakaan Pate ei enää ohittaessa murise arkuuttaan,
vaan nykyään se haluaisi innoissaan mennä moikkaamaan toisia koiria.

Tämän kuun lopussa pitäisi alkaa arkitottis kurssi.
Toivon että siitä olisi hyötyä meille
ja saataisiin treenattua asioita jotka ei vielä niin hyvin ole hanskassa.
Odotan innolla tulevaa kesää ja kaikkia ihania hetkiä yhdessä tuon pikku riiviön kanssa.

Metsälenkillä